Nyt tunnen olevani kotona

Viimeisin lapsuudenkotini sijaitsi Simi-järven rannalla, pienessä maalaiskylässä Pohjan Antskogissa. Olen käynyt ensin kotikylässäni kansakoulun, jonka jälkeen jatkoin Karjaan lyseon kautta kauppaopistossa Salossa. Salossa oli silloin 1960-luvun alussa kauppaopisto ja ammattikoulu lähekkäin. Me likat menimme tietysti ammattikoulun poikia katsomaan. Löysin perniöläisen pojan viimeisenä koulupäivänäni ja avioiduin hänen kanssaan 1964. Tyttäreni syntyi 1966 ja poikani 1967. Tiemme mieheni kanssa erosivat ollessani 36-vuotias ja jäin kahden lapsen yksinhuoltajaksi. Lapseni ovat perheellisiä ja heillä on yhteensä viisi lasta.

Työhistoriani alkoi reikäkorttiosastolla Suomi-yhtiössä, sitten kirjanpito-osastolle ja sille tielle jäin: viimeisin nimike oli pääkirjanpitäjä. Yhtiön nimi vaihtui moneen kertaan, mutta 1978 alkaen hoidin Suomi-yhtiön omistamien talojen, taloyhtiöiden ja metsätilojen kirjanpitoa tilinpäätöstöineen. Lisäksi olen hoitanut useiden erilaisten yhdistysten kirjanpidot alusta loppuun ihan vain laajentaakseni osaamistani. Pohjola-yhtiö kannusti ja maksoikin kaiken koulutuksen mitä vain omalta alaltaan halusi, joten olen siellä ollessani suorittanut vakuutustutkinnon, käynyt erilaisia kursseja, mm. HTM-valmennuskurssin. Pidin työstäni, mutta kyllä siitä liian kovasta työtahdista joutui aika kovan laskun maksamaan monella muotoa. Ajattelin usein, että sitten kun olen eläkkeellä, saa olla miten haluaa ja tehdä mitä haluaa. Koko työssäoloaikanani asuin työnantajani omistamassa virka-asunnossa kerrostalossa: ensin Tikkurilassa kahdessa kaksiossa ja loppuajan Helsingissä Näyttelijäntiellä kolmiossa. Haagan mummo olen kaikille lapsenlapsille. Toivottavasti ristitään joskus uudestaan ja olen loppuajan elämääni Teijon mummo.

Haaveeni oli aina ollut asua omakotitalossa tai rivitalossa - Helsingin hinnoilla täysi mahdottomuus, ainakin yksinhuoltajalle. Rupesin etsimään asuntoa muualta päin, apuna etuovi.com. Vielä yksi välivaihe: rivitalo Pahkavuoressa Kotkassa oli upea, yli 80 neliötä, mutta mies aivan väärä. Yhden suuren palveluksen hän tosin teki: pakotti mummelin 54-vuotiaana ajokouluun ja sain sen läpi lasteni suureksi hämmästykseksi ensimmäisellä kerralla. Pitkän kaavan mukaan tosin, kun oli jo sitä ikää eikä hoksottimet toimi samoin kuin nuoremmilla. Ja maksamaankin jouduin tietysti enemmän. Olihan se vähän noloa istua autokoulussa, kun kaikki muut olivat alle kaksikymppisiä. Eipä tarvinnut herran enää ajaa joka viikonloppu Helsingin ja Kotkan väliä ja sai tarvittaessa juoppokuskin itselleen, tosin ei aina kovin innostuneen sellaisen. Kaasujalkaa painan vieläkin turhan kovaa, kun aina on mukamas kiire jonnekin, niin kuin kaikilla eläkeläisillä.

Varasin heti ensi katsomisella nykyisen 73 neliön rivitalo-osakkeeni Teijolta. Eipä siinä kauan mietitty, kun näin meren: Kotkan asunto myyntiin ja muuttoa odottamaan. Ensin kävin tietysti kertomassa entiselle anopilleni, jonka kanssa minulla on yhä edelleen erittäin hyvät välit. Hänen ensi huomautuksensa aikeeni kuultuaan oli, että ”teijolaiset on niin koppavii, etteivät he hevillä päästä lähelleen”. Erään toisen henkilön mukaan ”eipä täällä kauan viihdy”. Kumpikin väärässä. Minä savolaiset sukujuuret omaavana puhun vähän liikaakin ja moneen kertaan samat asiat, kuten tyttäreni usein sanoo. Äitini saattoi soittaa vaikka kello puoli kuusi aamulla kertoakseen jotain kalajuttuja tai mitä tahansa jollekin läheisistään. Tämä perimän avulla sain nopeaan tahtiin paljon todella hyviä ystäviä ja nykyään heistä monen luokse menen noin vain ennalta ilmoittamatta. Toimin muutenkin aktiivisesti päästääkseni mukaan ”sisälle kylään”. Täällähän melkein kaikki ovat sukua keskenään ja samannimisiä on todella paljon. Menin aivan sekaisin, ja menen kyllä välillä vieläkin, mutta pantakoon se isältä perimäni hajamielisyyden piikkiin.

Tässä ihmisten tunnistamisessa ja monessa muussakin asiassa minua auttoi läheinen ystävä vastapäisestä talosta. Tämän ystävän tytär ilmoitti tässä taannoin loukkaantuvansa, ellen mene samalla tavalla ilmoittamatta samaiseen äidiltään lunastamaansa taloon. Osallistun ja olen aktiivisesti mukana kaikessa, mikä liittyy uuteen asuinympäristööni Teijoon. Ystävät ovat todellinen voimavara, samoin tietenkin omat läheiset ihmiset. Enpä olisi selvinnyt ilman heitä kaikista suurista elämän karikosta. Rakastan ympärilläni olevaa luontoa ja ennen kaikkea merta, joka antaa kauneudessaan voimaa, mutta joka myös on armoton ja pelottava sille päälle sattuessaan. Sen olen tässä saanut kokea suurena ja raskaana menetyksenä: meri antoi minulle lainaksi miehen ja taas otti omansa takaisin. Muistot kuitenkin jäävät eikä niitä voi kukaan ottaa pois.

Nyt tunnen olevani kotona. Onhan tämä ensimmäinen omistusasuntoni, jossa myös asun ja on oma tupa ja oma lupa tehdä ihan mitä haluaa ja mennä mihin haluaa lukuisten ystävieni kanssa tai yksin. Paikkakuntahan tarjoaa ainakin eläkeläiselle monipuolisia harrastusmahdollisuuksia. Täällä toimii vireä ja aktiivinen eläkejärjestö, joka järjestää matkoja kotimaahan ja lähimaihin. Lisäksi voi osallistua jumppaan ja lauluryhmään. Tämä lauluryhmä on todella suuri voimanlähde meille kaikille siellä oleville. Siellä voi itkeä, jos siltä tuntuu, mutta kyllä siellä enemmän nauretaan. Me naiset ainakin muodostamme niin tiiviin yhteisrintaman, etteivät meidän harvalukuiset miesraukkamme aina oikein ymmärrä, eivätkä usein kuulekaan, mitä ne naiset taas nauravat. Tätä ryhmää voi lämpimästi suositella, jos haluaa laulaa ja samalla huojentaa sydäntään. Miesjoukko, kaikki neljä, tuntuu yhä vähenevän ja kaipaisi kipeästi vahvistusta. Niin että sinne vaan kaikki laulutaitoiset ja huumoria ymmärtävät miehet. Ne jotka eivät huumoria ymmärrä istuvat siellä hyvin äkkiä korvat punaisina. Sellaisia me sen porukan ihanat kypsän iän saavuttaneet naiset olemme.

Seurakunnan kautta tulee monenlaista mukavaa puuhaa. Naisille on askarteluiltoja, joissa tehdään myyjäisiä varten mukavan ja taitavan ohjaajan opastuksella mm. pääsiäis- ja joulukoristeita. Välillä tietysti juodaan kahvia ja ”juoruillaan”, kuten me naiset kautta aikojen olemme tehneet yhdessä ollessamme. Miehethän tunnetusti vain vaihtavat ajatuksiaan. Palokunnalla on myös oma naisjärjestönsä, johon voi osallistua. Ei me palokunnan naiset mitään tulipalonsammuttajia olla, ainakaan eläkeläisikäiset, eikä muutkaan täällä Teijolla. Muissa palokunnissa olevat nuoret naiset ovat tietenkin asia erikseen. He kaiketi tarttuvat letkun varteen siinä kuin miehetkin.

Teijolla on yli 300 vuotta vanha kyläsauna, jonka paksujen seinien suojissa voi saunoa ja tavata tuttuja tai olla vain hiljaa ja ajatella mitä kaikkea nekin seinät voisi kertoa, jos osaisivat. Saunassa on naisten ja miesten päivät sekä myös päivät, jolloin sekä miehet että naiset voivat yhdessä osallistua. Uimapuku päällähän siellä istutaan, ei sentään niin vanhaan malliin mennä, että alasti oltaisiin, vaikka kyläsauna onkin. Hurjimmat löylynheittäjät istuvat ylälauteilla ja siitä sitä voi siirtyä alaspäin ja pulahtaa välillä vaikka avantoon, jos kunto ja sisu kestää.

Ympäröivä luonto ja meri tarjoaa monipuoliset retkeily-, kuntoilu- ja kalastusmahdollisuudet. Jos joku vain etsii rauhaa sielulleen, siihen tämä on varmasti aivan ihanteellinen paikka. Jos on niin hurjapäinen, että uskaltaa lasketella, se käy täällä olevilla laskettelurinteillä. Täällä on myös upea golf-rata siitä kiinnostuneille. Jos nyt jotain miinusta yrittää keksiä, niin näin tanssikärpäsen puremana tanssipaikat ovat turhan kaukana ja samoin lapset ja lapsenlapset. Kaiken kaikkiaan täällä vallitsee kaupunkiyhteisössä harvinainen toisista välittävä ja auttava ilmapiiri.

Marjatta Munter, Teijo